On tietenkin itsestäänselvää, että ainakin suurimmalla osalla lihavia ihmisiä on kieroutunut suhde ruokaan. Hauskaa sinäänsä, että oman suhteeni ominaisuuksia en tunnistanut ennen laihdutusurakkaani, mutta viimeisen vuoden-kahden aikan olen analysoinut minun ja ruoan liittoa tarkasti ja monelta eri kantilta.
Ensinnäkin mielenkiintoinen huomio oli, että en aina ole ollut mikään erityisen kova syömäri. Ruoka, ja erityisesti roskaruoka, alkoi maistua myöhäisellä teini-iällä ja jatkui siitä reilut kymmenen vuotta hyvinkin tiiviisti. Ruoan laadun parantaminen ja määrän tarkkailu tuli ensimmäisen kerran mieleen vasta armeijassa, jossa aloin aktiivisesti pyrkiä hoikempaan olemukseen. Tämä olikin helppoa, koska aktiivinen ja kuluttava elämäntapa oli tarjottuna valtion puolesta ensimmäisen viiden kuukauden ajaksi. Valitettavasti tuolloin saavutettu hyvä kunto ja hoikka olemus tuikin sitten heti pilattua aliupseerikoulun jälkeen kevyttä toimistotyötä muistuttavassa lääkintäaliupseerin tehtävässä. 83 kilon paino ja 3000 metrin Cooper-kunto muuttui seisemässä kuukaudessa 91 kiloon ja 2300 metriin.
Armeijan jälkeen menikin sitten seitsemän ruoantäyteistä vuotta. Vaikka golfia tulikin kesäisin pelattua paljon, tuli se kuitattua reilulla syömisellä ja täydellä liikkumattomuudella golfkauden ulkopuolella. Vuoteen 2006 mennessä vaatekoko oli vakiintunut XXL:ksi ja housujen vyötärö kireään neljäänkymmeneen tuumaan. Mitta tuli taas täyteen ja oli aika uudelle laihdutukselle.
Tuohon aikaan minulla ei ollut vaakaa, joten en tiedä paljonko painoin kevättalvella 2006. Jostain kuitenkin sain innon alkaa tekemään päivittäisiä pitkiä lenkkejä koiran kanssa. Samalla alkoi tarkka ruoman määrän seuraaminen. Tällöin en vielä osannut kiinnittää huomiota ruoan laatuun, mutta määrää vähensin huomattavasti. Jo silloin tuo dieetti tuntui luontevalta, vaikkakaan se ei silloin missään vaiheessa muodostunut elämäntavaksi.
Seuraavana keväänä vaihtaessani työpaikkaa päivärytmini muuttui ja samalla muuttuivat ruokailutavat ja liikunta väheni huomattavasti. Paino nousi kesän ja syksyn aikana entisiin, 2006 kevättalven lukemiin. Painoni siis putosi ja nousi noin 15 kiloa reilun yhden vuoden aikana.
Viimeisin kipinä syttyikin sitten syksyllä 2008, ja se sama kipinä siis palaa vieläkin. Jälkikäteen elämäntapamuutos olisi voinut tapahtua siis jo 10 vuotta aiemminkin, en tuolloin vaan koskaan pysähtynyt miettimään lihavuuteeni johtaneita syitä ja niiden taustoja.
aktiivisen teini-iän jälkeen urheilu- ja muu harrastustoiminta jäi hyvin vähälle, joten energiaa en enää tarvinnut läheskään samaa määrää kuin aikaisemmin. 15-17 -vuotiaana vietin kaksi vuotta amerikkalaisessa koulussa, jossa minulla oli joka päivä yksi tunti liikuntaa ja joka toinen päivä vielä tunti mailapelejä. Tämän lisäksi viikonloppuisin pelailimme kavereiden kanssa soft ballia, heiteltiin jenkkifutista tuntikaupalla, pelattiin koripalloa tai vietimme päiviä golfkentällä pelaillen ja treenaten. Lisäksi viikottaiseen ohjelmaan kuului 3-5 tuntia jääkiekkoa, joten ei ihme, että energiaakin kului.
Palattuani takaisin Suomeen, muutin pois kotoa ja menin uuteen kouluun. Yht'äkkiä koulunssa ei ollutkaan enää lainkaan liikuntaa, eikä minulla ollut uudessa kaupungissa mitään harrastuksia. Kaikki illat meni telkkaria katsoessa ja kaikenlaista roskaa syödessä. Nyt kun asiaa ajattelen, tapani puputtaa jotain aina televisiota katsoessa juontanee juurensa juuri noihin kahteen lukiovuoteen. Ruoka ei ollutkaan enää energiaa, tai edes sosiaalinen tapahtuma, vaan ennemminkin ajanviete paremman puutteessa.
Tästä pääsemmekin luontevasti valitsemaani laidutusmetodiin, eli Very Low Calorie Dietiin. Minun on helpointa mieltää syöminen viholliseksi, tai ehkä paremminkin itsetuhoiseksi toiminnaksi ja siten sen lopettaminen lähes kokonaan on henkisesti hyvinkin helppoa. Osaan edelleen nauttia ruoanlaitosta ja syömisestä hyvässä seurassa, mutta yksin tai arjen tiimellyksessä ruoka ei pääsääntöisesti tunnu lainkaan houkuttelevalta. Ainoastaan herkkuni, eli karkit, sipsit, pastat, hyvät hampurilaiset ja erityisesti karjalanpiirakat kutsuvat minua seireenin lailla, ja tuota kutsua on vaikea vastustaa. Tilannetta kuitenkin helpottaa, että seireenin kutsu kantautuu vain hyvin lähelle. Jos en siis ole hyvän ruoan äärellä, pystyn hyvin olemana siitä erossa. Vaikeinta onkin, jos kotona on aineksia valmistaa hyvää ruokaa. Tällöin pyörin keittiössä kuin kissa pistoksissa, enkä saa rauhaa ennen kuin ruoka on siirretty vatsaan lepäämään.
Toinen ongelma on määrän kontrollointi. Usein kuulee, että laihduttaessa saa syödä mitä vain, kunhan pitää annokset pieninä. Tämän taidon olen oppinut vasta viimeisen vuoden aikana, eli siksikin raju VLCD oli minulle paras tapa saada tuloksia aikaiseksi nopealla aikataululla. Nyt kun olen oppinut pitämään annoskoon pienenä ja erityisesti olemaan santsaamatta, uskallan antaa itselleni pieniä vapauksia myös laihdutusvaiheessa. Näihin vapauksiin kuuluvat aiemmin mainitut perjantaikinkki ja päivittäiset pari karjalanpiirakkaa tai Jyväshyvän kaura-omena -patukat.
Lähes kaikki tuntemani laihduttajat ja painontarkkailujat suosivat itse karppausta. Vaikka pidänkin karppauksen ideasta, ei siitä taida koskaan olla itselleni tavaksi. Hiilihydraateista luopuminen kun tarkoittaisi luopumista lähes kaikesta josta pidän, kuten pastasta, leivästä ja sokerista. Helpompi vain syödä sitä mistä pitää silloin kun annan itselleni luvan syödä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti